Äitienpäivän jälkitunnelmissa

Tämä kirjoitus olisi joissain piireissä ehkä tulkittu rienaukseksi, jos olisi sen julkaissut eilen. Siksi julkaisen sen vasta tänään. Olen ollut tämän asian kanssa melkoisen avoin, mutta ensimmäistä kertaa avaudun asiasta näin julkisesti. Anteeksi ja kiitos.

En ole äiti. En tule koskaan olemaan. Ja olen tyytyväinen tilanteeseen. 98 % ajasta.

Menetin mahdollisuuteni luonnonmukaiseen äitiyteen alle kaksikymppisenä, ensimmäisen avomieheni syrjähyppyjen seurauksena saadun klamydian ansiosta. Vuosien myötä ajatukseen on tottunut, eikä asia häiritse minua useinkaan. Tässä elämäntilanteessa on paljon helpompaa, kun vauvakuume ei vaivaa. Sinkkuna minulta myös kysytään onneksi hyvin harvoin perheen perustamisesta tai lapsien lukumäärästä.

Pahimmat hetket koin vuosia sitten, kun elin tuoreehkossa parisuhteessa ja sukulaiset kyselivät lapsien perään. Vastaukseksi ei riittänyt "ei ole vielä ajankohtaista" saati sitten edes suora "ei ole tulossakaan, en voi saada". Inttämisen määrää ei valitettavasti voi mitata millään mittarilla, mutta mielipahani määrä oli suunnaton.

Niinpä nyt äitienpäivänä iloitsen omasta äidistäni sekä isoäideistäni. Iloa ovat tuottaneet myös muutamat "mammahahmot" elämässäni. Iloitsen samoin ystävieni puolesta, jotka siis ovat äitejä. Koen kuitenkin myös tiettyä nipistelyä omassa sydämessäni; entä jos.

Jossitella voisi loputtomiin:

• entä jos en olisi sairastunut
• entä jos myöhempi mieheni olisi ollut lapsimyönteisempi
• entä jos adoptoisin
• entä jos minusta tulee uusioäiti

Mutta nyt olen kuitenkin tyytyväinen. Se pieni nipistely menee hyvin nopeasti ohi. Olen onnellinen - suurimman osan ajasta, enkä kaipaa juuri nyt mitään. Olen Nainen, lapsia tai ei.