Ai hitsi kuinka vakavien puhuminen voi olla hauskaa

oikealla porukalla.

Istahdettiin tukiyhdistykseni (Viimeiset toimintasnkarit) aktiivien kanssa alas pohtimaan menneitä kunnallisvaaleja. Mikä meni hyvin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ja kuinka ollakaan, eihän me nyt ihan pysytty asiassa. Keskustelu polveili Kokoomusnuorten viimeaikaisista vastoinkäymisistä, hullunkurisiin vaalitempauksiin ja suureellisiin suunnitelmiin. Mutta niinhän sitä käy, kun joukko keskenään samanhenkisiä ihmisiä istuu saman pöydän ääreen. Jutut lähtevät joskus myös lapasesta.

On hyvin tärkeää löytää ympärilleen itselleen sopivia ihmisiä. Henkilöitä, jotka saavat sinut vapautumaan, nauramaan, jotka täydentävät sinua. Mutta on myös hyvin tärkää, että voit myös itse antaa heille itsestäsi jotain. Ei ole välttämätöntä, että kaikesta ollaan samaa mieltä, itseasiassa se olisi varsinainen keskustelun tappaja.

Tuttavia tulee ja menee, ystävät pysyvät. He voivat välillä piipahtaa poissa elämästäsi hetken ja palata. Elämässäni on ollut monta hyvää ystävää, toiset läheisempiä kuin toiset. Mutta kaikki silti rakkaita. Ei haittaa, ettei yhteydenpito ole aina tiivistä, jutut jatkuvat siitä mihin jäätiin aina tavattaessa. 

Kiitos kaikille ystävilleni kuuntelemisesta, hyvistä nauruista, puhdistavista itkuista, vakavista keskusteluista, päättömistä keskusteluista, siitä että olette olemassa.

Yhden aamupäivä, toisen aamu

Aamuihmisenä törmään hyvin usein aikakäsitteen ongelmaan.

Itse herään vaistomaisesti aina (hyyyyvin harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta) ennen kello kuutta aamulla. Olen mielelläni töissä aikaisin, lähden myös aikaisin ja nukkumassa olen - jälleen kerran - aikaisin. Lounaankin nautin, yllätys, aikaisin.

Tapaamisten sopiminen muiden ihmisten kanssa on joskus haastavaa. Minulla ilta alkaa klo 17 ja yö noin klo 22. Toinen kukkuisi helposti puolille öin. Aamutapaaminen klo 8 olisi kaltaiselleni olennolle ihanteellista, mutta joidenkin ihmisten on siihen aikaan haasteellista edes vastata hyvän huomenen toivotukseen murahdusta kummemmasti.

Söisin mielelläni sunnuntaisinkin lounasta yhdentoista aikoihin, mutta ravintoloitsijat ovat toista mieltä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Eräs organisaatio, jonka kokouksiin osallistun, harrastaa klo 14 alkavia lounaskokouksia. Voitte uskoa, että minun on suunnattoman vaikeaa olla ilman ruokaa tuohon asti... Nuo päivät vaativat jo korkeamman matematiikan suunnittelua. Jos syön aamiaisen normaaliin aikaan ja lounasaikaan banaanin ja jotain pientä, voin kenties pärjätäkin. Tai sitten en. Ongelmaksi muodostuu erityisesti se, että olen suunnattoman pahantuulinen nälkäisenä...

Yritin tapailla tässä erästä miestä, jolla on ihan erilainen aikakäsitys kuin minulla. Jos hän sanoi tulevansa illalla, oli minun pakko aina täsmentää aikaa... Muutoin sain odotella herraa turhaan tuntikausia. Yleensä hän saapui klo 21 jälkeen. Aivan liian myöhään minulle. Puhe ei auttanut. Hänelle aamu merkitsi viikonloppuisin aikaa klo 11 jälkeen. Minulle se alkoi olemaan jo kohta iltapäivä. Ja kas, emme tapaile enää.

Ja mikä onkaan tulos, kun kelloja siirretään ees-taas. Kesäajasta talviaikaan ja toiseen suuntaan. Ja taas ollaan sekaisin kuin käkikello. Ja jokainen omalla tavallaan.

Minä-minä ja ne muut

Aurinkoisena viikonloppuna on helppo ajatella positiivisia ajatuksia. Perjantain sateessa ja tuiskussa mielessä kävi paljon synkemmät mietiskelyt:

Kunnallisvaaliehdokkuuteni myötä olen joutunut pysähtymään ja miettimään mm. mitkä ovat omat ykkösvaaliteemani. Mistä kumpuaa ilon tai ärsytyksen tunteeni arkipäivän tohinassa. Löysin perustavaa laatua olevan yleisen asenteen, jonka muuttamiseen haluan olla vaikuttamassa.

Miksi mies kiiruhtaa autollaan parin sentin ratikan edestä ja vielä näyttää keskisormea? Miksi nainen juoksuttaa lapsensa punaisia päin ehtiäkseen ratikkaan? Miksi perhe ostaa talon Santahaminan vierestä ja käy valittamaan sieltä kuuluvasta ammunnasta? Miksi matkustajat ryntäävät metroon ennen kuin asemalla jäävät ovat ehtineet poistua ovista?

Vastaus on minä-kulttuuri. Minun kiireempi on tärkeämpi kuin muiden. Minun viihtymiseni menee kaiken muun edelle. Kuinka ihmeessä tällä asenteella voidaan kasvattaa täysipäisiä yhteiskunnan jäseniä? Kuinka kukaan tällaisessa kulttuurissa kasvanut kunnioittaa ikinä mitään sääntöjä?

Missä menee raja ihmisen itsekkyydelle? Kyllä, se on synonyymi minä-kulttuurille. Itsekkyys rehottaa yhteiskunnassamme. Jos kaikki katsovat asioita vain oman navanseudun näkökulmasta, miten ikinä saamme mitään yhteistä hyvää aikaiseksi?

Jos ostat asunnon: tutki sen ympäristöä, sitä et enää voi muuttaa. Odota vihreää valoa, jossain voi olla lapsen pienet silmät ottamassa mallia miten liikenteessä toimitaan. Koskaan ei voi olla niin kiire, että ei voisi odottaa tonnien painoisen ratikan menoa risteysalueelta.

Lupaan ja vannon: en ikinä vastusta uutta hanketta vain koska sen seurauksena on oman viihtymiseni väheneminen. Lupaan ottaa kokonaisuuden huomioon. Näin en ehkä miellytä kaikkia, mutta oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus toteutuvat todennäköisemmin. 

Vastuullista toimintaa - aina ei voi miellyttää kaikkia. 

(julkaistu alunperin 7.10.2012 osoitteessa stonela.net/annemari)