Aurinkoisena viikonloppuna on helppo ajatella positiivisia
ajatuksia. Perjantain sateessa ja tuiskussa mielessä kävi paljon
synkemmät mietiskelyt:
Kunnallisvaaliehdokkuuteni myötä olen joutunut pysähtymään
ja miettimään mm. mitkä ovat omat ykkösvaaliteemani. Mistä kumpuaa ilon tai
ärsytyksen tunteeni arkipäivän tohinassa. Löysin perustavaa laatua olevan
yleisen asenteen, jonka muuttamiseen haluan olla vaikuttamassa.
Miksi mies kiiruhtaa autollaan parin sentin ratikan edestä
ja vielä näyttää keskisormea? Miksi nainen juoksuttaa lapsensa punaisia päin
ehtiäkseen ratikkaan? Miksi perhe ostaa talon Santahaminan vierestä ja käy
valittamaan sieltä kuuluvasta ammunnasta? Miksi matkustajat ryntäävät metroon
ennen kuin asemalla jäävät ovat ehtineet poistua ovista?
Vastaus on minä-kulttuuri. Minun kiireempi on tärkeämpi kuin
muiden. Minun viihtymiseni menee kaiken muun edelle. Kuinka ihmeessä tällä
asenteella voidaan kasvattaa täysipäisiä yhteiskunnan jäseniä? Kuinka kukaan
tällaisessa kulttuurissa kasvanut kunnioittaa ikinä mitään sääntöjä?
Missä menee raja ihmisen itsekkyydelle? Kyllä, se on
synonyymi minä-kulttuurille. Itsekkyys rehottaa yhteiskunnassamme. Jos kaikki
katsovat asioita vain oman navanseudun näkökulmasta, miten ikinä saamme mitään
yhteistä hyvää aikaiseksi?
Jos ostat asunnon: tutki sen ympäristöä, sitä et enää voi
muuttaa. Odota vihreää valoa, jossain voi olla lapsen pienet silmät ottamassa
mallia miten liikenteessä toimitaan. Koskaan ei voi olla niin kiire, että ei
voisi odottaa tonnien painoisen ratikan menoa risteysalueelta.
Lupaan ja vannon: en ikinä vastusta uutta hanketta vain
koska sen seurauksena on oman viihtymiseni väheneminen. Lupaan ottaa
kokonaisuuden huomioon. Näin en ehkä miellytä kaikkia, mutta oikeudenmukaisuus
ja kohtuullisuus toteutuvat todennäköisemmin.
Vastuullista toimintaa - aina ei voi miellyttää kaikkia.
(julkaistu alunperin 7.10.2012 osoitteessa stonela.net/annemari)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti